Hiljaisten seiväshyppääjien kerho
Olen ollut elokuvien suurkuluttaja jo pienestä pitäen. Erityisen helposti uppoan vanhaan maailmaan, SF-filmeihin ja Hollywoodiin; Suomisen perhe hykerryttää joka kerta ja Cary Grantia ja Audrey Hepburnia olen pitänyt jo pitkään ylimääräisinä isovanhempinani. Vanhojen elokuvien henkeen on aina yhtä helppoa upota.
Filmeistä instituutiona Komisario Palmu -elokuvien sarja on ylitse muiden. Ne Matti Kassilan ohjaamat ja Mika Waltarin käsikirjoittamat kolme ensimmäistä työtä, Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, Komisario Palmu on poimittu meillä hyllystä suttuisina vhs-kasetteina ja sittemmin dvd-versiona lukemattoman monta kertaa – eikä taika ole hälventynyt koskaan.
Olemme jo aikaa sitten oppineet jokaisen elokuvan ulkoa. Lainauksista ja omista tulkinnoista on tullut valtavan tärkeä osa koko kokemusta. Kaasua ei tunnu miltään, jos isästä ei kuoriudu hetkeksi varatuomari Lanne puhumassa hiljaisten seiväshyppääjien kerhosta. Erehdyksessä Amalia Rygseckin sateenvarjo sai pienenä menettämään yöunet ja kauhunomainen huudahdus “mantelia” tuottaa vieläkin hymynkareen ohella kylmiä väreitä.
Näistä elokuvista on jo kauan sitten tullut enemmän kuin ajanvietettä, enemmän kuin mukana kulkevaa populaarikulttuuria – niistä on tullut osa omaa itseä.
Yksi tärkeä osa Komisario Palmujen viehätyksessä on niiden kuvaama aika ja paikka. Puvut, popliinitakit ja ennenkaikkea hatut herättävät kaipuun aikaan, jossa en ole ikinä ollut. Kieli ja käytös lumoaa. Mustavalkoisuus on niin kaunista, että kun lapsena tajusi, ettei ennenvanhaan oikea elämä ollutkaan värirajoitteista, tuntui se karvaalta pettymykseltä. Palmut ovat iso syy siihen, miksi olen koko aikuisikäni ollut heikkona Helsinkiin – joskaan samanlaista kaupunkia ei enää ole olemassakaan.
Alkusyksy on ehdottominta elokuva-aikaa, eikä vilttiin kääriytymiselle, teekupille ja kaurakekseille löydy parempaa seuraa kuin mitä Palmu, Virta ja Kokki vuodesta toiseen tarjoavat. Jos et ole seuraan aiemmin liittynyt, kannattaa viimeistään nyt löytää vastaus kysymykseen “kuka murhasi rouva Skrofin?”.
Mitä elokuvia sinä katsot yhä uudelleen ja uudelleen?
2 kommenttia “Hiljaisten seiväshyppääjien kerho”
Jätä vastaus
Itse fiilistelen yhä uudelleen ja uudelleen Breakfast at Tiffany’s tunnelmaa. Audreyn viehätys on ajatonta.
Suosikkikohtaukseni on etsivä Kokin laulama “silmät tummat niinkuin syksyinen yö…”
Tarvitseeko enempää sanoa